Mikä rooli arkkityypeillä on kertomuksissa? Mitä annettavaa heillä on juonen kannalta?
Moni saattaa kysyä, mihin tarinoissa tarvitaan arkkityyppejä, jotka pystyy tunnistamaan jo lähtöasetelmissa ja joiden käyttäytymisen voi helposti ennakoida: Ilkeä äitipuoli, joka juonittelee. Ankara isä, joka kohtelee julmasti. Juoppo. Nuori sankari, joka on pelastava maailman, mutta on aluksi kokematon ja kaipaa apua. Viisas vanhus tai mestari, joka ilmaantuu opastamaan. Hajamielinen tiedemies. Peloton ritari, joka on taitava miekan kanssa. Lainsuojaton, joka punoo katalia juonia. Häikäilemätön merirosvo. Viaton lapsi, joka on rehellinen ja puhdas kuin pulmunen.
“Arkkityyppinä aloittava hahmo yllättää muuttumalla juonen edetessä omaperäiseksi väriläiskäksi.”
Arkkityyppejä toistuu kertomuksissa eri vivahtein. Arkkityypin avulla voidaan tuoda latausta juoneen jo ennen kuin henkilöhahmo on tarkemmin esitelty – lukijalle syntyy tietty ennakkokäsitys siitä, minkälaisen ihmisen kanssa ollaan tekemisissä. Olen itse käyttänyt romaaneissani arkkityyppejä siellä, missä ne tukevat kerrontaa, lähinnä sivuhenkilöiden kuvauksessa. Toisaalta olen tykännyt muokata jotakin tyypillistä hahmomallia vähemmän arkkityyppimäiseksi, jos hän on oleellinen juonen kannalta.
Sankarilla voi olla oma pimeä puolensa tai menneisyytensä. Konnalla voi olla jossain syvällä sydämen sopukassa hyveellinen puoli, joka pääsee loistamaan ratkaisevalla hetkellä. Ahne ja itsekäs päättää kerrankin tehdä jotain muitten hyväksi. Arkkityyppinä aloittava hahmo yllättää muuttumalla juonen edetessä omaperäiseksi väriläiskäksi. Lukukokemusta rikastuttaa kertomuksen henkilöhahmojen kirjavuus ja hahmojen erottuminen toisistaan muustakin kuin nimistään.