Historiallinen romaani avaa menneisyyden maailmaa faktan ja fiktion yhdistelmänä. Kuinka suuri osuus totuudella on juonessa, sen määrää kirjailija. Jos päähenkilönä on oikeasti elänyt henkilö, romaanissa on todennäköisesti enemmän paikkansapitävää kuvausta, joka ei ole keksittyä. Silloinkin fiktiivinen osuus silottaa kerronnan soljuvuutta ja tekee siitä tarinan, joka kiinnostaa myös juonellisesti. Historiallisen romaanin ei ole hyvä tulla lopputulokseltaan jonkinlaiseksi dokumentatiivisen aineiston möhkäleeksi. Sitä varten on oma genre eli dokumentti.
Itse suosin käyttää historiallisia hahmoja vain sivuhenkilöinä. Saatan panna heidän suuhunsa sanoja ja mielipiteitä, jotka tosiaan ovat heiltä, mutta romaanissa he lausuvat niitä fiktiivisissä olosuhteissa eli toisenlaisessa asiayhteydessä kuin oikeasti. Tai ehkä henkilöiden tekemisistä ei ole riittävää tietoa, jotta ne voitaisiin ajoittaa tarkalle aikajanalle.
Kirjoittajan ei ole pakko sisällyttää historialliseen romaaniin oikeita henkilöitä, vaan ainoastaan keskittyä kuvaamaan mennyttä aikakautta. Mielestäni ei ole kuitenkaan mielekästä kuvata tarinassa historiallisia hahmoja, jos ottaa vain heidän nimensä ja muuten panee heidät täysin fiktiivisiin tekoihin ja keksittyyn ympäristöön. Sen sijaan voi kyllä hieman rukata faktallista aikataulua tai ympäristöä, jotta juoni pysyisi eheänä. Esimerkiksi historiallinen henkilö saattaa oleilla paikkakunnalla, jossa hänen tiedetään oikeastikin käyneen. Tarinassa hän saattaa ilmaantua pikavisiitillä myös siellä, missä ei lähdeaineiston perusteella oikeasti käynyt, mutta olisi teoriassa saattanut käydä. Kaikki ei kuitenkaan tallennu historianlehdille. On kuitenkin toivottavaa, ettei kuuluisia henkilöitä panna romaanin juonessa tekemään sellaisia arkaluonteisia asioita, joita ei löydä mistään fakta-aineistosta, kuten tekemään kuviteltuja äpäriä palvelijoittensa kanssa, juopottelemaan kylänraitilla tms.
Comments