ELÄMÄNPOLKUNI VARRELTA

VANTAAN ollessa vielä Helsingin maalaiskuntana nousi siellä 1950-luvulla pystyyn uusi kylä – Kivistö. Nimi juontui alueen kivisestä maastosta. Sinne minä ilmaannuin vuoden 1961 elokuun lopulla. Perheessä oli jo ennestään pari poikaa, ja nyt meno muuttui entistä vauhdikkaammaksi.

 

Luontoa riitti. Omakotitalomme takapihalta alkoi sankka metsä, joka jatkui kilometrejä täysin asuttamattomana aina Helsingin lentoasemalle asti. Oli tilaa telmiä ja olla piilosilla. Kesällä sai omalta pihalta syödä pikkunälkään marjoja, omenia, herneitä ja porkkanoita. Hauskaa oli myös pulahdella uima-altaaseen ja pelata sulkapalloa. Talvella viuhdottiin pulkkamäessä ja suksilla. Lumilinnat olivat parhaimmillaan kolmikerroksisia.

Koulumatka vei bussilla varttitunnin. Jo ensimmäisen kansakoululuokan keväällä sain päähäni, että suomenkielen harjoitusvihko oli aivan liian pitkästyttävä, jos siihen raapusti vain kirjaimia ja tavuja. Sepitin ajan-vietteeksi vihkoon sivun pituisen tarinan ja näytin opettajalle. Tämä luki yllättyneenä tarinan Maahan laskeutuneista avaruusolennoista ja äimisteli, mistä olin keksinyt moisen aiheen. Hän halusi lisää, ja niinpä joka oppi-tunnille jatkoin kertomusta sivun verran.

Kakkosluokalla opettaja kuitenkin vaihtui. Uusi opettaja paheksui syvästi, että kouluvihkoa sotkettiin yksityisillä kuvitelmilla. Niinpä pyysin äitiä ostamaan minulle paksun ruutuvihon, johon sain rauhassa sepustaa mitä mieli teki. Vihkoja kertyi. Aina yhden täytyttyä vein kertomukseni oiko-luettavaksi naapurissa asuvan kaverini isosiskolle. Pian keksin, että kirjoituskone se vasta oli metka väline, ja valtasin isän koneen. Hänen oli ostettava minulle oma.

Kahdeksanvuotiaana syttyi halu tehdä omaa lehteä. Nimeksi sille annoin Viikon Pulinat. Täytin tämän muutaman sivun julkaisun uutisilla, jatko-tarinoilla, sananparsilla ja vitseillä. Perheemme koira pakinoi siinä viikoittain kuulumisiaan. Monistamisen jälkeen lähdin tarjoamaan lehden numeroita naapureille ja muille kyläläisille. Jos alueen yrittäjät olivat valmiita maksamaan hieman ylimääräistä, he saivat lehteen pienen mainoksen. Kylässä riitti toki eri alan taitureita. Jo pelkästään omalla kotitiellämme asui muurari, suutari, puuseppä, valokuvaaja, taksisuhari, parikin rakennusmestaria ja jopa itse nimismies.

Lehteä siis kirjoittelin ja yksittäisiä pienoistarinoitakin syntyi säännöllisesti. Niitä en myynyt. Äidilläni oli tapana lukea sepustuksiani isoveljille ääneen. Oppikoulussa pari äidinkielenopettajaa maanitteli minua vetämään koulumme seinälehteä. Edellinen päätoimittaja oli jättänyt toimensa valkolakin saatuaan. Suostuin ja siinä tehtävässä vierähti kuutisen vuotta.

Pöytälaatikkokertomukset pitenivät aikaa myöten, lukioaikana jätin muutaman kerran käsikirjoituksen myös kustantajalle. Menestynein niistä ylsi kirjoituskilpailun kolmen parhaan joukkoon ja odotti jo kustannus-sopimusta. Valitettavasti kustantaja, Librum nimeltään, ehti mennä konkurssiin ennen tarinani julkaisemista.

Valkolakki tuli, varusmiespalvelus suoritettiin ja työt alkoivat. Isäni oli mainosalalla, ja olin jo aiemmin saanut hänen kauttaan mainostoimistosta postitushommia. Koulun päätyttyä olin jonkin aikaa OTK:n varastolla pakkaajana sekä Hesarissa, lehden tietoliikennekeskuksessa. Sen jälkeen maailma kutsui.

Kiinnostuttuani itämaisesta filosofiasta päädyin pieneen porukkaan, joka päätti nähdä muutakin kuin kotimaan tuhansia järviä ja metsiä. ”Travelling party”, joksi me ryhmäämme kutsuimme, oli vauhdissa vuosia. Tuli koettua Venäjän itsekurijunat, Bengalin viidakot ja Dubain pätsi. Ahersimme vapaaehtoisina ruoanjakeluprojekteissa Intiassa. Opimme, että Thaimaassa lähes jokainen nuorukainen omistaa pari vuotta henkisyydelle. Mietiskely alkoi todella kiehtoa, ja hurahdimme ankaraan askeesiin. Tukka pois ja luostariin. Aamuherätys aina kolmelta, kellot kilisemään ja suitsukkeet palamaan. Päivät aherretaan ja meditoidaan, illalla paneudutaan maaten huovan päälle lattialle. Meni siinä seikkailussa toistakymmentä vuotta.

Uutta ja jännittävää löytyi tietysti myös Pohjoismaista. Helsingin lisäksi tuli asuttua Tukholmassa, Göteborgissa ja Malmössä, kuin myös Oslossa. Ahkeroin kasvisravintoloissa ja toimin ruotsalaisen kustantamon myynti-edustajana. Kiersin toreja ja markkinoita, kohtasin kiehtovia ihmisiä ja ammensin lisää elämänkokemusta.

Oli jo 1990-luku – vegetarismi jyrää, Itäblokki ja Neuvostoliitto mennei-syyttä, tietokoneet ja kännykät hivuttautumassa kaikkialle. Ilmasto lämpenee, ja Suomi voittaa vihdoin mitaleita jääkiekossa. Näissä olosuh-teissa oli parasta avioitua ja kokeilla kykyjään itsenäisenä yrittäjänä.

Kirjoittelu palasi elämänkuvioihin. Vuosituhannen vaihtuessa painokoneet alkoivat syytää säännöllisesti lukijoilleni romaaneja. Vaimon kanssa on nyt pyöritetty omaa yritystä 20 vuotta. Siinä sivussa on ehditty matkustella ja ihastella muun muassa Toscanan vehreitä näkymiä, Skotlannin linnoja ja jylhiä vuoria Dalmatiassa.

Yhteenvetona voisin toistaa isäni opetuksen kotipihamme kivimuuria rakentaessaan ja valtavia kivenjärkäleitä siirtäessään: ”Se on sillä viisiin, että jos elämässä aikoo jotain saada aikaan, niin pelkkä meinaaminen ei ole optiona!”

SEURAA MINUA

  • Instagram Social Icon
  • YouTube Social  Icon

© 2019 Henri Aleneff. Proudly created with Wix.com

This site was designed with the
.com
website builder. Create your website today.
Start Now